Neopreenia huuleen ja pois

Kapteeni Jackson oli laskenut lastin kiroillen jo ainakin puolen tusinaa kertaa. Jotain jäi joka ikinen kerta puuttumaan. Ehkä joku oli syönyt lastista, vai? Matka Sanzibarista rantaa pitkin St. Mecheoloksen kautta Los Canakardesiin oli pitkä ja raskas. Ei raskas siten että se olisi ollut vaarallinen, ei, raskas siten että tylsyys saa kovakasvoisimmankin seilorin menettämään järkensä. Jos passelia vastausta laskutoimitukseen ei kohta alkaisi löytyä, alkaisivat päät pudota kotiloiden ja kalanperkeiden peittämälle laiturille. Lastinamme oli ollu kemikaaleja sekä joitain biologisia aseita, räjähtäviä koiria ja sen sellaisia.

Jos Monte Negrosin sotilastukikohta saisi tietää reittimme, olisimme kovan luokan kusessa. Satama olisi alta aikayksikön tupaten täynnä sotilaita laidasta laitaan: Yhtiöiden cybersamuraita, palkkasotilaita suoraan nimettömistä viidakoista, Poliisin erikoisjoukkojen edustajia ja niin edelleen. Nyt siellä olimme vain me ja ehkä parisenkymmentä kalastajaa jotka eivät tienneet mistään mitään ja jotka eivät tajunneet tuon taivaallista siitä mitä me olimme paraikaa puuhailemassa. Ei tarvita kuin yksi valhe avaamaan veririnta miehen. Neopreenihousuisen miehen, joka neopreenilla suojasi kasvonsa bakteerihyökkäyksen varalta.

Jessup

Douglas Jessupin suosikkihousut olivat khaki-väriset housut prässeillä. Sellaiset hänellä oli tänäänki yllään eikä yhtään yllättäen. Mies hymyili leveästi, kenties auringon kirkkaalle porotukselle, kenties ihan muuten vaan epästabiili kun oli. Housujen jälkeen huomio kiinnittyi ensimmäisenä hyvin kiharaan hiusmalliin joka kimalteli heilahtaessaan tuulen mukana.

"Sillä ei pääse lentämään kun sillä ei pääse lentämään." Kapteenimme koitti toistella miehille jotka olivat olleet meitä vastassa.

"Kaikki tavaranne on aivan epäjärjestyksessä, ja ette kai kuvittele että maksan kokeilematta!?" Miesten ilmeisesti johtaja kävi vastaiskuun. Kaikilla taisi olla ase ladattuna valmiiksi.

"Otetaan nyt ihan rauhallisesti. Totta kai saatte kokeilla tuotetta niin paljon kuin haluatte ennen ostamista. Pojat! Laittakaa yksi noista droneista lentokuntoon." Kapteeni otti tilanteen hallintaansa. Oli aivan totta että lastimme oli pahasti sekaisin, kapteeni itse oli todistanut tätä sekamelskaa laskellessaan konttien sisältöjä. Toisaalta, emme me voineet tännekään jäädä satamaan seisoskelemaan kovin pitkäksi aikaa. Kola-juoma alkoi virtaamaan señoritojen tuotua valtavat boolimaljat pöytiä keikuttamaan.

Sitten kun yllätys tuli, se todellakin oli yllätys. Olmitalo oli muuttunut järistyksen jäljiltä Cockneylaiseksi puutarhuriksi. Pälätti orkideoista käsittämättömällä slangilaan. Otin hatkat, puskat suhisten painelin viidakkoo. Siellä kaivoin itselleni metrin syvyisen kuopan ja peittelin itseni maan alle. Valeasu oli todella hyvä. Kukaan ei tajunnut etsiä viidakon mudasta kahta mulkoittavaa silmämunaa. Siellä sitten tulikin viihdyttyä ihan tarpeeksi kauan.

Muutama kuukautta pelkkää mutaa ja matoja syötyäni, päätin että voin nousta salapaikastani ja hyljätä valeasuni. Nousin siis maan alta ja lähdin kävelemään kohti läheistä tukikohtaa. Kun pääsin lähemmäs, huomasin miehet ennen kuin he minua, koska olin edelleen yltäpäältä aivan musta mudasta. Siellä oli vilpoisaa, varmaan +5 astetta Celciusta. Pippeli-Bunsen ja vara-Marauder eli Varauder säätivät meiseleineen ja avaimineen hetken jonkinlaisen rynnäkkö dronen kanssa ennenkuin vempain lähes ääneti nousi ilmaan vähän päitämme korkeammalle. Tämän tason ammattilaisvehkeissä oli järjettömän hyvä äänenvaimennus.

Ensimmäisen vyöhykkeen matkustajat siirtykää laiturille neljä ja viisi. Ja he siirtyivät. Osa jätti sormensa, osa koko kätensä. Osa heista halkaisi itsensä kahtia ja palkkasi etukäteen jonkun kuljettamaan ruumiin toisen puoliskon toiselle laiturille. Ryhmä myös riiteli keskenään siitä kannattaako kuolla laiturilla viisi vai kuusi. Sellainen on ihmisluonto.