Saranoista se narisee

Tuuli puhalsi toiseen suuntaan jo tullessa, mutta meille oli luvattu painomme kullassa. Varpaat kylmenee. Selkä menee, tiiliseinää vasten katson lasten, juoksevan ylös alas: "Antakaa latua! Mä oon paras!" Noin viidensadan metrin päässä "Olmitalo" Reyman lipoi huuliaan välitämättä siitä kuinka pahaa se teki ihmisillä jotka sattuivat näkemään. Mies oli kuin osteoporoottinen luuranko puettuna pitkään ruskeaan kangastakkiin. Vesisade virtasi takin pinnalta siihen tarttumatta, niin rasvainen tuo takki oli. Kaikkien meidän ilmeemme olivat synkät, pahaenteiset, eikä edes törkeitä vitsejä kerrottu tilanteen helpotukseksi. Jos Antilooppi ei olisi asentanut radiotornia juuri oikein, me saattaisimme joutua jäämään tänne pitkäksikin aikaa, jopa kuukausiksi. Ja yksikin kuukausi kuulosti liian pitkältä ajalta kenenkään kestää tällaisen pienen kylän ominaisuuksia.

Illemmalla kerhotalolla olisi eläimen raatelemaksi tulleiden ihmisten kokous. Kyse ei kuitenkaan pamfletin mukaan ollut varsinaisesti vertaistukitoiminnasta vaan kokoontuivatpahan muuten vaan. Hiljaa sisimmässäni arvelin että kyse oli vain tekosyystä ryypätä, mutta ääneen en tuota kehtasi mainita koska osallistujilla on muutenkin ollut rankkaa. Tänä iltajava vetäjänä oli Caust Brehmet ihan Birminghamin yliopistolta saakka. Brehmet oli tunnettu oikein esimerkillisenä Birminghamin poikana: harrasti sondausta ja kuunteli vain christian contemporary rockia. Sade alkoi hiljalleen hiipua ja kun sain tupakkani syttymään, tiesin että ollaan jo voiton puolella. Reyman ohjasi minut sisään metallisen turvaoven läpi.

"Delta-signaalin peite kattaa jo yli 70% kaikesta tarvitsemastamme pinta-alasta!" Äänessä oli Watkins. Paksu vanha Watkins, joka aina yritti saada asiat rullaamaan kuvottavan altruistisella viballa. En minäkään huolenpitoa pahasti katso, mutta sen pitäisi olla pyyteetöntä, "Oma lehmä se on ojassa silläkin, joka toivoo kaikkien parasta!" Mikrofoni lipeää kädestäni mutta siitä huolimatta siitä lähtevä voimakas kopaus sen osuessa lattiaan suitsee salakapakallisen ihmisiä silmittömiin aplodeihin. Näin aikaisin ei kokous ollut vielä tainnutkaan loppua tekemättä tenää. Vain muutama etruski jää Watkinsin kanssa seilaamaan vastavirtaan. Minä hakeudun kohti baaritiskiä.

Katson haalean väristä juomaani. "Minähän sanoin että kosolti sitä pomeranssia!" Onneksi ääneni ei ollut vihainen, drinksu oli hyvin lähellä täydellistä pienestä huolimattomuusvirheestä huolimatta. Antilooppi, Kantti-Roope, istahti viereeni. Hän oli laskenut pyörällä koko matkan itäisiltä kukkuloilta metsää pitkin. Se on varomattoman miehen puuhaa jos minulta kysytään, pyöräily ja eritoten jos lasketaan hurjia vauhteja pitkin pusikoita keskellä yötä pelkästään jumalan siunaus ajovaloina. Vaikka mies ei ollut ikinä ollutkaan taistelemassa pussivuohia vastaan Andeilla, oli hänellä silti hurjasydän. Olmitalosta ei voinut sanoa samaa, mies oli kuin ankerias, tai pikemminkin OLMI! Liukas nahaltaan, kylmää verta suonissaan ja sähköiset sanat.

Felix-katseiset opossumimiehet söivät ison pöydän ääressä fenkolilta lemuavaa linssikeittoa. He eivät juuri rupatelleet, mutta sieltä täältä kuuluu lempeää murinaa kun nälkäiset vatsat täyttyivät. Ovensuussa oli hälyttävämpi näky: munkin ja papin epämuodostuma pyrki siunaamaan kaikki ulos pyrkivät. Tuhahdin äänekkäästi ja satuin kiinnittämään jonkun sivullisen huomion itseeni. Lentovarsien päissä olevien koukkujen läpi oli taidokkaasti punottu naruja jotka ohjailivat rakennetta tässä nokkelassa vempeleessä.